Tämä iltapäiväkerho-ohjaajan pesti on monenmoisia päiviä täynnä. Viime viikkoina olen kuunnellut korvat savuten kiroilua, alapääjuttuja ja selvitellyt kähyjä. Välillä on menty oman sietokyvyn rajoilla, onko pakko kuunnella, jos ei jaksa eikä halua? Hyväksyntää porukassa haetaan päästelemällä niitä kuuluisia sammakoita ja ohjaajan huomion saa huutamalla kurkku suorana VITTU. Millaista tämä arki olisi, jos huomiota haettaisiinkin ihan jollain toisella tavalla? Voisi sanoa, että "Henna hei, voitko rutistaa oikein kovasti, koska mulla on pahamieli" tai "Ei tunnu kivalta, kun nimittelet minua. Voitko lopettaa". Nämä vaihtoehtoina toisten lyömiseen tai kiroiluun. Olisiko kaikki liian "pehmeää"? Jos aiempia kirjoituksia miettii onko tämä sittenkin meidän "perusarkea"?
No, vastapainona tälle höpölöpölle on ippessä havaittu kevättä rinnassa. On se vaan niin suloista, kun pienet tykästyvät toisiinsa ja sitten täytyy ihanan tyttösen huomiota hakea kilpaa kaverien kanssa. Kummasti tuollainen ihastuminen rauhoittaa poikia! On myös mukavaa, että kesä on lähellä ja hiekkalaatikolla saa leikkiä neppisautoilla. Vielä, kun opittaisiin olemaan hautaamatta autoja hiekkaan ja ihan noin yleisesti pitämään tavaroista huolta... Taitanee olla ikuisuuskysymys.
Toisena hirrrveen hyvänä asiana voisi nostaa oman työyhteisön. Liian harvoin tulee sanottua kiitoksen sanoja tai kerrottua miten tärkeää on, että he ovat tukemassa juurikin niiden sammakoiden ja "kevät rintojen" keskellä huumorillaan ja korvan lainaamisella. Toivottavasti siis mahdollisimman moni heistä lukee nyt tämän! Näihin tunnelmiin taas pitkän tauon jälkeen. Kevättä jokaisen rintaan ja voimia kasvatustyöhön,
Henna
